HeikkiVhkuopus

Säteilyä - kuka vastaa, kun oireita ilmenee?

Kirjoitin aiheesta kertaalleen tänne, silloin joku tuumaili, etten taida olla ihan terävin kynä penaalissa. Totta, mutta eipä hän itsekään suuressa viisaudessaan lopullista totuutta osannut julkituoda – eipä hän tiennyt korjata minua kertomalla, kuinka asia todellisuudessa menee; kun vastasin hänelle, että jos hänellä on asiasta ”oikeampaa” tietoa, kannattaisi se tuoda julkisuuteen ja näin lunastaa takuuvarmasti itselleen Nobelin palkinto, sain sieltä akateemisesta kuplasta pehmeäksi, sovittelevaksi muuttuneeseen äänensävyyn vastauksen ”luotan nykyiseen tietämykseen”. ”Jos siihen kerran totuutena luotat, niin pidä kiinni siitä ja puolusta sitä jämäkästi, osoittaisit näin omaavasi edes jonkinlaisen selkärangan”, ajattelin asiasta, mutten vaivautunut hänelle vastaamaan.

Asiaan.

 

Mitä jos tahtoisin elää maailmassa, jossa minua ei jokaisena valveilla ja unessa olon sekuntina, olinpa missä maailmankolkassa tahansa, pommitettaisi matkapuhelimien, tukiasemien, kaikkien näiden ”elämää helpottavien ja toimiamme tehostavien” lähettämällä ja vastaanottamalla säteilyllä; mitä jos alkaisin vaatimaan sitä perusoikeutenani, kuten sähköyliherkkien ehdottomasti tulisi tehdä. Itse en ole sähköyliherkkä, mutta aistin kyllä, kun laitan iPhonestani wifin päälle. Se on todella vastenmielinen olo. Ja jos se ihan tietoisella tasolla tuntuu minusta väärältä, on se minulle täysin selvä kehon varoitus siitä, että nyt ollaan alttiina itselle haitallisten energioiden, taajuuksien kanssa. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä kuinka vakavassa hätätilassa kehoni sähköjärjestelmä tuolloin on - jos nyt ylipäätään on, sitä en tiedä, mutta jotakinhan kehossa tapahtuu, kun koen mainitun tunteen ja tahdon nopeasti hoitaa asiat ja sammuttaa laitteet.

   Asiaa ei juurikaan auta, että lopettaisin langattomien laitteiden käytön: naapurilla saattaa olla heti seinän takana pöytä, jolla jokin lähetinvastaanotin, puhelin tai mikä laite tahansa puskee säteilykenttää ympärilleen jatkuvasti. Kirjastossa asioidessani olen koko ajan altistettuna säteilylle, niin ikään tilanne on sama linja-autossa joko toisten matkustajien puhelinten kautta tai kaukolinjoilla langattoman nettipalvelun myötä. (Tai omassa autossa GPS:n vuoksi.) Näiden mainittujen alojen työntekijöiden pitäisi saada hyvityksenä jatkuvasta säteilyttämisestä jonkinlaista säteilylisää, terveydenhorjuttamislisää.

   Ja paluu vanhaan entisaikojen maailmaan hitaine tiedonvälityksineen ei yksinkertaisesti enää onnistu; puhelinlangat on purettu ja koko yhteiskuntajärjestelmämme palvelut ovat nykyisin siellä virtuaalimaailmassa. Se on kätevää, tietenkin - on helpompaa maksaa laskut ja hoitaa pakolliset asiat ”älypuhelimensa” avulla, kuin lähteä hoitamaan ne oikeassa maailmassa, mutta sillä on hintansa.

   Yksi jo useimpien tunnustama hinta tästä uudesta mahtavasta maailmasta on ihmisten poissaolo, vaikka he fyysisesti läsnä ovatkin – ihmiset ovat ennemmin sen sieluttoman laitteensa kanssa kuin seurustelevat ja kommunikoivat silmästä silmään toisten kanssa. Meidän sosiaalinen kanssakäyminen tyrehtyy hyvää vauhtia, sen havaitsee katukuvassakin. Sitä pientä ystävällisyyden elettä, pientä askelta sivummalle toisen tullessa kohdalle, vaikka tilaa ohittamiseen muutoinkin olisi, sitä ei enää harrasteta. Käytöstapojen ja välittämisen näivettyminen näkyy tällaisissa pikkujutuissa.  

 Me emme enää huomioi ympäristöämme. Virtuaalikuplamme on meille se todellinen maailma, jonne vain haetaan materiaalia konkreettisesta maailmasta - kuvia, kokemuksia, kaikenlaista itseämme, omaa vaurauttamme, erinomaisuuttamme esille tuovaa sosiaalisessa mediassa levitettäväksi. Sitten tähyilemme levottomina sitä ”älypuhelinta”, että millaista kommenttia saamme, montako punapallukkaa, tykkäystä jokin lähettämämme viesti kerää. Lapsellista, pinnallista, kertakäyttöistä, hetkenkestävää mielihyvää ja tästä syystä sitä pitää harrastaa jatkuvasti ja pakonomaisesti. Ihmisestä on tullut tyhjänpäiväisiä mikrotunteita keräilevä ympäristölleen kylmä biorobotti. Ja tämä näkyy tietenkin myös maailman tilassa; sitä ei nähdä, on tärkeämpääkin tekemistä ja pinnallisempaa ajateltavaa kuin jokin elukka tai olematon, heikkoudessaan horjuva, pian maanpäältä ikuisiksi ajoiksi katoava heinänkorsi. Kadotkoot, minulla on ”älypuhelin”, se riittää.

   Joku suuri ja viisas toimittaja (jota he tietenkin ovat, koska saavat mediassa paistatella julkkisten kanssa besserwissereinä joka maailman asiassa) mietiskeli jossain ohjelmassa, että mitä sitä sitten tekisi bussia odotellessa tai siinä istuessa, jos ei sitä puhelintaan räpläisi. Vastaan: mieti, ajattele, seuraa ihmisiä ja kasva sitä kautta. Se puhelimen sisältö ei ole vienyt ainoatakaan meistä kasvussaan eteenpäin, vaan ainoastaan etäännyttänyt siltä tieltä ja rikkonut kroonisesti mielenrauhamme kotona ja puutarhassa. 

   Tämä langaton maailma on muuten aivan valtava energiasyöppö; saatan olla väärässä, mutta muistelen lukeneeni, että sen aiheuttama energiankulutus – siis maapallon turmeltumisvaikutus – on samaa luokkaa lentoliikenteen kanssa; molemmat nykyisessä muodossaan menneen talven lumia. Ajatelkaa jotakin lentokapteeniakin – kehtaa pyytää aina vaan lisää palkkaa ja mitä se tekee ammatikseen. Edesauttaa maapallon hävittämistä kuljettamalla ahneita liikemiehiä solmimaan tarpeettomia kauppoja ja kiikuttaa meitä kylmien seutujen ihmisiä aurinkomaihin ja aurinkoon kyllästyneitä tänne kylmään. 

   Kaiken ylläolevan turhuuden kukkuraksi ovat insinöörit kehittäneet ja lisänneet joka ikiseen laitteeseen mahdollisuuden liittää nekin nettiin. 

   Esineiden internet. Säälittävää. Mutta sikäli ihan hyvä, että kun langaton maailma näyttää pilaavan lähimuistimme, niin jääkaappi osaa muistuttaa meitä puhelinviestillä auki jääneestä ovesta ja että sieltä puuttuu maito ja pyykki on nyt valmis. Mmm: kenelle on mitään iloa siitä, että pyykkikone meilailee käyttäjälleen mikä vaihe pyykkäyksessä on menneillään! 

   ”Mutta onhan se kätevää päivittää laitteet, kun ne ovat kokoajan nettiyhteydessä”, puolustautuu kehittäjä. Tehkää insinöörihyvät kerralla sellaisia laitteita, jotka toimivat ilman että niitä pitää jatkuvasti korjata, sitähän se päivitys todellisuudessa suurilta osin on.

   Yksi seikka, joka on puettu positiiviseen muotoon on totuus, että meitä jokaista valvotaan ihan jatkuvasti ja tämä vakoilu ja tietojemme keräily käy alati intensiivisemmäksi. Lähellä voi hyvinkin olla päivä, jolloin et saa vakuutusta aktivisuusrannekkeen nettiin lähettämän informaation vuoksi tai työpaikka jää saamatta koska olet kirjoittanut yhden kärkkään kommentin kyseisestä yrityksestä mahdollisesti vuosikymmen sitten. Niin se asian positiivinen puoli. Hätätilanteessa sinut paikallistetaan nopeasti.

 

Ihmiset tietenkin puolustavat omaksumiansa tapoja ja kaiken tällaisen säteilyhöpötyksen voi tyrmätä vaikkapa toteamalla ”ne energiat ovat niin heikkoja, ettei niillä voi olla kehoon mitään vaikutusta”. Kehomme sähköinen viestintä on sitäkin heikompitehoista; edessämme saattaa todellakin olla neurologisten ja immunologisten sairauksien aalto. Se tulee, jos on tullakseen omalla tasaisella, mutta varmalla vauhdillaan ja ajallaan. Ja vaivihkaa. Tämän riskin me otamme hyväksyessämme elämän luomassamme epäluonnollisessa säteilykentässä.

   Miettikää ihmiset, eritoten lasten vanhemmat onko se teidän oma itsekeskeinen ”älylaitteiden” tyhjänpäiväinen räpläys sen arvoista, että sen takia kannattaa pitää jälkeläisiä jatkuvassa säteilykentässä ja tämän lisäksi olla alati poissa sen oman kullanmurun elämästä; pienokaiset aistivat ja tarkasti aistivatkin kun vanhemmat eivät heitä huomioi. He etsivät katsekontaktia, jokeltelevat saamatta siihen minkäänlaista vastakaikua.

   Eräs työtoverini kertoi tuntemastaan Nokian insinööristä, joka ei sallinut lapsilleen minkäänlaista langatonta puhelinta ja itsekin hän piti puhelinta vain hätätilanteiden varalta; muun ajan siitä oli akku irrotettuna. 

   Miksi valtamedia vaikenee tästä asiasta? On todella hälyttävää, että tukiasemia rakennellaan kerrostalojen katoille – siinähän ovat ylimpien kerrosten asukkaat koko ajan todella voimakkaassa kentässä. Ja vielä tätäkin huolestuttavampaa on se, että koulujenkin katoille näitä laitteita ihan luvalla pystytetään.

   On todella vaikeata kohdistaa oma mahdollinen tuleva kehoni sähkökenttien häiriintymisen aiheuttama sairaus säteilystä aiheutuneeksi, ainakin tällä hetkellä. Laitevalmistajien tutkimusten sijaan ulkopuolista tutkimusta, kiitos.

 Sitä paitsi kenet voisin määrätä maksumieheksi jos jotain tällaista tapahtuu? Valtion, puhelinvalmistajan, tukiasemien ylläpitäjät vain naapurin Taavin joka seinän takana nauttii langattoman maailman erinomaisuudesta?

   Ja vielä: jostakinhan se ihmiskunnan jo nykyiselläänkin järjettömän suuri sairauksien kirjo kumpuaa; eihän muu eläinkunta käsittääkseni omaa näin mahtavaa sairauksien merta. Toki kymmenettuhannet käyttämämme kemikaalit ovat yksi syy, mutta jo nyt saattaa säteily olla osallisena asiassa huomattavasti useamminkin kuin tiedämme - tai massoille kerrotaan.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat